Tällä kertaa tutustutaan kaikin puolin erilaiseen malliin, kuin on totuttu. Esikuvana on pieni, vanha Estafette-pakettiauto ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun palstalla on aito paku. Joku R4 F -malli on kyllä ollut mutta ei pelkästään pakettiautoksi tehtyä mallia.
Esikuvaa en ihmeemmin esittele, koska en tiedä siitä paljoakaan. Jotain kuitenkin aina tarttuu hataraan päänuppiin, joten tähän alkuun tiivistelmä oikeasta pakettiautosta. Vanhaa kirjallisuutta tutkiessa selvisi, ettei malli kokenut elinkaarensa aikana suuriakaan muutoksia, vaan pysyi pitkälti samanlaisena ainakin ulkoasultaan. Korin suurin muutos lienee kuljettajan liukuoven vaihtuminen perinteiseen saranamalliin. Toki korimalleja löytyi joka lähtöön, aina avolavasta korotettuun matkailuautoon ja väliin mahtui kaikkea mahdollista variaatiota jo tehtaan toimesta.. Lisäksi yksityiset koripajat tekivät Estafetten pohjalle mitä ihmeellisempiä muunnoksia, rajana oli vain asiakkaan mielikuvitus. Kun sanoin, että auto on pieni, niin näitähän on säilynyt melko mukavasti harrastajapiireissä ja oikean auton vierellä seisoessa sen voi hyvin todeta. Tämäkin oli todella pieni ollakseen tavara-auto, mutta pienuus on suhteellista. Nykymittapuun mukaan tuon ajan pakettiautot olivat onnettoman pieniä, toisin oli 60-luvulla, jolloin ne olivat kapasiteetiltaan ihan huippuluokkaa. Auton kokoa voi verrata hyvin vaikkapa tuttuun R12 henkilöautoon, joka sekin on tänä päivänä pieni auto. Silti se oli 4.34 metriä pitkä, kun Estafette perusmallin pituus oli vain 4.10 metriä. Näin ne ajat muuttuvat ja autot kasvavat jatkuvasti. Usein mietinkin, missä se kasvuraja tulee vastaan ja ainakin markettien parkkiruuduistahan modernit autot ovat kasvaneet ulos jo muutama vuosi sitten. Ohessa on pieni, vanhasta esitteestä peräisin oleva tekniikkaruutu, joka kertonee kaiken oleellisen tästä Pick-up versiosta. Luotamme siis noihin tietoihin, sillä ne ovat aidosta esitteestä peräsin, ei mistään jälkituotetusta paperista. Aito Estafetten esite löytyi, kuinkas muutenkaan, Miikka Sonkin mittavasta kokoelmasta ja samasta esitteestä ovat peräsin aidon avolavan vanhat värikuvat. Ajan henkeä kuvaa hyvin esitteen maininta siitä, miten helppoa kuljettajan on nousta autoon suuresta sivuovesta. Samassa yhteydessä on kuva, jossa kuski sulloutuu hyttiin suurin piirtein ratti ja polvet suussa. Kuva herätti minussa muistoja toisen korimallin Hiacesta, josta vieläkin näen painajaisia… Pienoismallin kuvia vilkaissut Renaultisti ajattelee jo, että nyt se Rantanen pilailee joko lukijan tai Estafetten kustannuksella, mutta näin ei asia ole, päinvastoin. Saattaapa jollakin herätä jo muistoja omasta lapsuudestakin. En ole varsinaisesti vanhojen lelujen/ Dinky Toysin historian asiantuntija, mutta seuraavassa silti muutama sana Dinky Toysista ja vanhojen leluautojen keräilystä noin yleisemminkin. Kerään itselleni vanhoista leluista niitä malleja, joilla leikin aikanaan, alkaen 1963. Yleensä ajoin autot totaalisesti loppuun ja niinpä koitan nyt etsiä 63 -70 luvun alun leluaarteistoani vastaavaa autovalikoimaa "takaisin" kokoelmiini. Tämän vuoksi hyllyssäni on myös Dinky-kirja, mutta vain englanninkielinen ja siitä johtuen merkin historia on tässä yhteydessä vain pintaraapaisua. Ensimmäiset Dinky Toys-leluautot tulivat markkinoille jo jouluksi 1933, mutta ne kulkivat vielä silloin paremminkin junaradoistaan tunnetun Hornbyn nimellä. Alkujaan Dinky-lelut olikin tarkoitettu sähköjunien rekvisiitaksi, mutta ajan myötä tuotanto kasvoi aivan omaksi merkikseen, käsittäen erilaisia sarjoja, kuten Dinky Dublo, Dinky Supertoys, Mini-Dinky jne. Yleisimmät, meillä suomessa tunnetut pikkuautot olivat kaikki peräisin Brittein saarilta. Moni muistaa varmasti Dinkyn lisäksi ainakin Corgi Toysit ja pienet Matchbox- ja Husky-leluautot. Toki lelutehtaita- ja merkkejä oli paljon enemmänkin ja todella monessa maassa, mm. Tanskalainen Tekno oli meillä melko suosittu ja minun lapsuudessani lähin lelutehdas sijaitsi 20 kilomerin päässä, Turussa. Aikoinaan suosituimmat merkit tulivat kuitenkin englannista, mutta Dinkyllä oli tehdas myös Ranskassa, siis jo silloin "aidon Dinkyn" aikaan 60-luvulla. Myöhemminhän merkkiä valmistettiin jopa Kiinassa ja osa muoteista myytiin Espanjaan, jossa ne kulkevat nimellä Auto Pilen. Tänä päivänä Dinky lienee lukuisien yrityskauppojen jälkeen tyystin kadonnut tuotemerkki. Corgeja ja Matchboxejahan löytyy vielä, mutta niillä ei enää ole paljoakaan tekemistä alkuperäisten brittilelujen kanssa. Kuukauden pienoisauto on hyvinkin hieno ja harvinainen vanha leikkiauto, jonka löytyminen paremmassa kunnossa olisi jo todella hyvää tuuria. Tämän yksilön kori on täysin suora ja eheä, vain takajouset ovat hiukan väsähtäneet. Jutun malli edustaa Dinky Toysin Ranskalaista tuotantoa ja auto on jopa hyväkuntoinen ikäisekseen, yleensähän nämä leikittiin tyystin loppuun ja heitettiin lopuksi menemään. Tämän auton yleiskuvista käy jo ilmi, että yksilö on ollut jollekin hyvin rakas lelu. Osa kolhuista on varmasti peräisin myös säilytystavasta, pikkuautot olivat usein sikin sokin jossain laatikossa, ne oli tarkoitettu leikittäväksi aivan kuten tämänkin päivän leikkiautot, eikä niitä silloin säälitty sen enempää. Leikkien lopuksi autot kerättiin omaan koppaansa ja ensimmäisenä siinä kärsi maalipinta, samoin irralliset muoviosat olivat herkkiä katoamaan tai hajoamaan.. | |
Tämä tarinan Estafette on siitä erikoinen, että Dinkyn vanha leluauto on toistaiseksi ainoa tunnettu metallimalli tästä avolavaversiosta. Dinky Toysilla on niitä kaksikin, tämä sekä lasiliikkeen kuljetusauto. Tässä tavallisessa mallissa kuuluu olla vihreä, muovista tehty korkea pressu lavalla, lasipalvelun autossa taas on perinteinen lasiteline avolavalla, mutta muuten mallit ovat identtisiä. Tämä oranssi malli oli tuotannossa 1960-62, lasiliikkeen glass truck taas 1963-65.
Estafetten umpipakustahan on liikkeellä todella paljon erilaisia malleja, ihan näppituntumalla uskallan veikata, että eri mainosversioita on markkinoilla useita kymmeniä. Lisäksi keskenään samoja mainosautoja löytyy eri valmistajilta ja se kasvattaa määrää entisestään. Joissakin malleissa on kyllä eroja, kuten korotettu katto ja muuta vastaavaa. Tosin en ihmettele, vaikka jollain olisi hyllyssään kymmeniä mainosautoja, onhan auto todella sympaattisen näköinen, teippaukset ovat näyttäviä ja mallirivistöstä saa todella värikkään ja hienon.
Pakettiautoillehan on tyypillistä, että niitä tehdään aivan tuhottomasti eri mainosteipeillä sen jälkeen kun mallitehdas kerran on muotin valmistanut. Umpipakuja tästä autosta on useita ainakin Norevilla, IXO / Altayalla ja Solidolla, mutta muitakin löytyy. Aivan hiljattain löytyi myös toinen pick-up metalliauto, sekin tulee Altayan kioskimallisarjasta, mutta siinä on suorakylkinen lava, eli mallinnus on tehty väärin. Altaya on juuri suurin syyllinen tuohon valtavaan umpimallien määrän, ja avolava on kai tehty suoraan umpimallin muottiin, vain tukkimalla osa muotista ja näin kyljet ovat saaneet virheellisen muotoilunsa. Joitakin pienemmän mittakaavan leluja saattaa myös löytyä avolavana, samoin muoviautoja, mutta ne edustavat jo todella marginaaliryhmää. | |
Myös näissä vanhoissa leluissa puhutaan yleensä tutusta 1:43 mittakaavasta, mutta harvemmin sitä oli merkitty mallin pohjaan tai rasiaan. Melko yleinen käytäntö oli myös, että tehdas tilasi pinon rasioita ja muutteli leluautojen mittakaavaa aina sen mukaan, että ne sopivat samanlaisiin pahviaskeihin. Vasta kun vanhoista leluista tuli keräilytavaraa, alettiin puhua mittakaavasta laajemminkin. Poikkeuksiakin tosin on, joissain hyvinkin vanhoissa leluissa saattaa olla mittakaava merkittynä auton pohjaan, mutta tämän kokoluokan malleja valmistettiin hyvin paljon 1:43 koon molemmin puolin. Moni on asettanut itselleen selkeän rajan, jonka puitteissa malleja kerätään ja usein se on juuri koko. Melko usein raja on 1:43 ja pienemmät autot, mutta näissäkin kokoelmissa näkee 1:42 malleja ja muita, lieviä myönnytyksiä. Dinkyn omissakin malleissa on joskus keskenään todella isoja kokoeroja, mutta otin vertailun vuoksi kuvaan mukaan oman R12 mallini, se on kylläkin Pilenin tekele ja siis uudempi, mutta täysin Dinkyn muotista valettu. Kuvasta nähdään, että ainakin nämä kaksi Renaultia ovat keskenään melko hyvin samassa kokoluokassa.
Kun tätä vanhaa leikkiautoa katsoo lähikuvista hieman tarkemmin, hämmästyy miten tarkkaa mallinnus oli monessa kohtaa koria. Luulisi ettei 60-luvun alussa ollut juurikaan väliä missä kohtaa joku koripellin pokkaus kulki, mutta totuus on toinen. Tämä malli, kuten lähes kaikki vanhat autot, ovat jonkinlaista sinkkivalua ja nämä ovat melko painavia verrattuna nykyleluihin. Koko auto kaikkine lamppuineen, korin pokkauksineen ja jne. on yhtä ja samaa valua, vain akselit ja pieni pellinpala pohjassa ovat erillisiä osia. Tällainen valumalli kestää melko hyvin nipussa, jollei sitä erikseen tollikoi vasaralla tai koita sitä muuten hajottaa. Lasit ovat tietysti herkkiä hajoamaan, seuraavaksi hapertuvat renkaat ja onpa tapahtunut sellaistakin, että kattosanka tai vastaava valuosa on ajan myötä haurastunut poikki ihan omia aikojaan. Eipä muuta kuin tutkimaan tätä mallia lähemmin. Keulassa on varsin hyvin tehdyt lamput, maski ja alkujaan hopean värinen etupuskuri. Myös nuo ritilät maskin yläpuolella löytyvät paikaltaan ja mallissa on jopa lasinpyyhkimet. Itse lasi on tietenkin myös irtopalikka ja muovinen sellainen. Pyyhkijänvarretkin on valettu jollain lailla mukaan. Hienointa keulassa on kuitenkin tuo pyöreä linja joka kiertää maskin ja ajovalot, jatkuen sulavasti sivulle. Takapäässä on pätkäpuskurit, valot sekä rekisterikilven paikka. Takaluukussa on selvät pokkaukset itse pellissä ja onpa siellä myös takaluukun kahva ja saranatkin. | |
Lavan sivuissa on ulkopuolella nuo pyöreähköt pokkaukset kauttaaltaan, hytin takaseinässä on tuplapelti ja hytissä on myös takaikkuna. Kuskin puolen hytinkuvasta näkyy hyvin, että tämä malli on varustettu saranoidulla kuskin ovella.
Takapyörän kaaret on mallinnettu ulkopuolelta varsin hyvin, samoin lähikuvista erottuvat etupyörien yläpuolen kaaret ja pellin muotoilu sekä etunurkan alaosa jossa leluauton muoto noudattaa hienosti oikeaa autoa. Pieni kolo aivan alanurkassa lienee joku astinlaudan tapainen.
Hytin sivuissa on pitkittäiset, pyöreälinjaiset pokkaukset ja myös katolta löytyy selkeä, Estafetten tuttu muotopelti. Lisäksi hytin yläreunaa kiertää tippalista. Lavalla olevat pyöränkotelot taitavat olla hiukan ylimitoitetut, mutta koteloissa näkyy pienet kolot, joissa on alkujaan ollut se malliin kuuluva muovikate. Lavalta löytyy myös varapyörä, osittain upotettuna eli ei mitenkään hutiloiden tehty yksityiskohta tuokaan. Tosin itse vararengas on nyt lainattu Corgi Toysin autosta, sillä se puuttui, eikä sopivaa Dinkyn vannetta ollut varastossa. Auton omat vanteet eivät turhia koreile, mallissa on suorat metalliakselit, joihin vanteet on niitattu molemmista päistä. Näin vanne pysyy paikallaan rajummassakin ajossa, sillä pyöriminen ja toimivuus oli etusijalla leikkiautossa, renkaat ovat irtonaiset ja aitoa kumia. Nykyisten keräilymallien kanssahan on totuttu hyvin pikkutarkkoihin vanteisiin, mutta usein ne eivät edes pyöri. | |
Pikkukuvasta, kuskin ikkunasta kurkatessa, selviää myös sisusta, jota ei siis ole lainkaan. Tarkkaan katsoessa näkee, miten päivä paistaa läpi renkaan ympäriltä. Kuvasin myös tuon pohjassa olevan pellin, etuakselihan piti saada kiinni johonkin, mutta kun hytti on tyhjä, on asia ratkaistu varsin simppelisti ja silti toimivasti. Joskus yksinkertainen on paras ratkaisu!
Tämä malli löytyi hiljattain ulkomailta ja muuten siis tässä kunnossa, mutta varapyörä puuttui. Siihenkin saadaan vielä oikea vanne, kunhan ehdin suorittaa kaivauksia omassa varastossani. Mukana on kuva täysin leikkimättömästä, vastaavasta autosta rasioineen kaikkineen. Samassa kuvassa näkee myös, miten puuttuva kuomu kohentaa mallin ulkonäköä. Kuomu onkin seuraava etsittävä, sillä maailmalla on useita firmoja, jotka ovat erikoistuneet valmistamaan kaikenlaisia varaosia vanhoihin leikkiautoihin. Listoilla on niin renkaita, laseja, luukkuja kuin kaikkia irtopalikoita ja teippejäkin. Jostain syystä Suomessa suhtaudutaan entisöintiin varsin nihkeästi, muualla se on melko laaja harrastus ja kokemuksesta voin sanoa, että välillä se on hiukan kinkkistä puuhaa, mutta muutaman auton jälkeen homma alkaa jo sujua ja huolellisuudella saa aikaan varsin hienon lopputuloksen. Entisöinti on mennyt niin pitkälle, että jopa vanhan mallisia rasioita saa ostaa uustuotantona. Leluauton entisöinti vie paljon vähemmän tallitilaa ja rahaa kuin oikea auto, joten se on sopivaa puuhaa talviaikana varsinkin tällaiselle, ilman tallia olevalle autohörhölle. Kuka sitten kerää tällaisia " vanhoja romuja" ja miksi? Harrastajat voi jaotella kolmeen pääluokkaan, joista ensimmäinen koskettaa tätä autoa, eli merkkikerääminen. Siihen kuuluvat niin uudet ja kiiltävät autot kuin tällaiset, hiukan maailmaa nähneet, mutta sitäkin erikoisemmat tapaukset. Allekirjoittanut kuuluu paitsi em. ryhmään, myös toiseen, jotka etsivät nostalgiaa ja omia lapsuuden lelujaan takaisin hyllyyn komeilemaan. Kolmannen ja ehkä suurimman ryhmän muodostavat nimenomaan vanhojen leikkikalujen kerääjät, joista jotkut keräävät vain autoja, toiset sitten ihan kaikenlaisia leluja. Tässä kohtaa kulkee kuitenkin merkittävä ero; joillekin kelpaavat nämä leikityt tavarat, joista huokuu historia ja esineen alkuperäinen käyttötarkoitus, toiset taas vannovat ehdottomasti vain virheettömän, täysin uutta vastaavan lelun nimeen ja usein vaatimuksena on myös alkuperäispakkaus. Uutta vastaavat, ns. MIB-kuntoiset vanhat lelut ovat tottakai valtavan hienoja, niissä piilee aivan oma, mutta valitettavasti hyvin kallis viehätyksensä. Hinnat ovat esineiden jatkuvasti vanhentuessa kohonneet melko huimiksi, toisin kuin näinkin kuluneen yksilön. Koska lottovoittoa ei ole toistaiseksi osunut omalle kohdalle, kelpuutan myös itse nämä kuluneet ja usein hyvinkin edulliset autot kokoelmiini. Tällaisen kuluneen leluauton kohdalla on hyvin kiehtovaa miettiä sen menneisyyttä, vaikkei sitä koskaan saakaan tietää. Mutta ajatuksillahan voi aina leikkiä, myös aikuinen ihminen… Nytkin tiedämme vain valmistusvuoden, sen jälkeen tämä auto on saattanut olla vaikkapa toivottu joululahja, jonka jälkeen se on palvellut rakastettuna leluna monta vuotta. Jossain vaiheessa omistaja on kasvanut ulos leikki-iästä ja auto on jäänyt lojumaan jonnekin, kenties vintille. Missä muualla se on lojunut ja montako muuttoa se on nähnyt, on täysi arvoitus. Kun se on uudestaan "löydetty", se on vielä saattanut kulkea vaikkapa kirpputoreilla, ajautuen sieltä eri keräilijöille. Ja lopulta, aivan sattumalta, se huomataan eräänä pimeänä talvisena iltana Ranskalaisessa nettihuutokaupassa. Hetken mietinnän ja muutaman Paimio-Turku välisen puhelun jälkeen lyödään tarjous sisään ja parin viikon päästä auto aloittaa toistaiseksi viimeisen matkansa, kulkien postin mukana Suomeen, kauas synnynsijoiltaan ja aivan eri tarkoitukseen kuin tehdas oli sen alkujaan suunnitellut. Nyt auto siis odottaa kuomua ja viettää muuten varsin leppoisia eläkepäiviä Kari Kitin valaistussa, hienossa vitriinissä lukuisten merkkikavereidensa seurassa. Tähän loppuun vielä hiukan kokemusperäistä faktaa vanhojen lelujen hinnoista, jos joku sattui vaikka niistä innostumaan tämän mallin myötä. Tällaisten kuluneiden lelujen hinnoittelu on aina vaikeaa ja liian usein törmää siihen, että yksityishenkilö on nähnyt jonkun satunnaisen hinnaston vaikkapa netissä. Siitä innostuneena vinttikomeron vanha romulaatikko kaivetaan esille ja pikkuautoja lähdetään kauppaamaan lähimmälle rompetorille, kirpparille tai vastaavaan paikkaan. Kun keräilijä sitten kysäisee kuluneen ja rikkinäisen auton hintaa, myyjä saattaa pokkana pyytää autosta 100 euroa ja ilmoittaa että "tämä on maailmanhinta tänään". Netissä on paljon eri keräilijöiden sivuja hinnastoineen, samoin muualla maailmassa ilmestyy paljon alan lehtiä, joissa on erilaisia hinnastoja. Nettisivut ovatkin usein se nopein tapa hakea neuvoa oman, vanhan lelun hinnoitteluun. Nyt pitää kuitenkin muistaa, että huippuhinnat koskevat aina virheetöntä, usein erikoista mallia, joka on alkuperäispakkauksessaan. Kulunut malli on aina paljon halvempi ja pahinta on rikkinäinen tai pahasti puutteellinen lelu. Monissa vanhoissakin leluissa on aukeavia luukkuja ja vastaavia osia, jotka ovat usein kadonneet ja tällaisen lelun arvo ei ole paljoakaan, sillä se vaatii väistämättä aiemmin kerrotun entisöinnin. Myös nämä edellä mainitut hinnastot ovat aina jonkun keräilijän laatimia, asianomaisen omia näkemyksiä mallien arvosta. Absoluuttista oikeaa hintaa ei vanhalle tavaralle ole, vaan se oikea hinta muodostuu aina myyjän ja ostaja välillä. Suomessahan alan lehtiä ei ole, mutta melkein kaikissa muissa Euroopan maissa niitä ilmestyy. Näissä lehdissä on usein listattu eri mallien sen hetkisiä "oikeita" myyntiarvoja ja ne antavat toki suuntaa, mutta kuten sanottua, nekin hinnat kuvaavat ainakin osittain listan laatijan omaa arvojärjestystä. Harvinaisempi malli on tietenkin aina kalliimpi, vaikka se olisi kulunutkin, eikä jutun Estafettekaan ole siitä yleisimmästä päästä, muutamalla eurolla tällaista on turha havitella. Joten malttia ja harkintaa mukaan, jos lähdetään kaupantekoon, puolin ja toisin. Joku 60-luvun eheä 1:43 leluauto taikka 80-luvun puutteellinen, pieni ja Aasiassa koottu Matchbox ovat hyvin kaukana toisistaan. Vanhat lelut kelpaavat kuitenkin aina jollekin, joten jos itsellä ei ole kiinnostusta niitä säilöä, myyntiä kannattaa kokeilla esim. merkkikerhon tapahtumissa tai suomalaisessa nettihuutokaupassa. Vastaavasti samat paikat ovat hyviä areenoita, jos on ostamassa vanhaa tai muuten vain keräilyyn tarkoitettua pikkuautoa. Ihan lopuksi pieni pyyntö. Jos jollain pyörii vanhoja, sekalaisia leluja jossain laatikon pohjalla, tarkistattehan, ettei siellä pyörivä kovamuovinen pressu vain olisi tähän malliin kuuluva. Todennäköisyys on melko pieni, mutta olisihan todella hauska sattuma, jos tämän jutun perusteella saataisiin Karin autoon pressu. | |
-Markku Rantanen - |