Kuukauden auto: Renault Etoile Filante, marraskuu 2007

On kumma juttu, miten vaikeaa välillä on löytää pienoismallia, joka ansaitsee esittelyn tällä sivulla. Vaikka käytössä on erittäin laaja mallirivistö, olisi kiva löytää aina jotain uutta ennen julkaisematonta asiaa, mutta välillä tuntuu, ettei sellaista tuotantohaaraa enää ole. Onneksi tämä malli putkahti esille; nyt kuukauden auto edustaa taas täysin uutta filosofiaa, mitä tulee aiemmin esiteltyihin autoihin. Pienoismallin esikuva Pienoismallin esikuva on autohistoriallisesti merkittävä malli, Renaultin Etoile Filante (shooting star) nopeusennätysauto. Tämä turbiiniauto oli omana aikanaan hyvinkin erikoinen ja myös äärettömän nopea auto. Monen muun valmistajan tavoin myös Renault kokeili nopeusennätystään Bonnevillen suola-aavikolla. Paikan valinnassa oli mukana myös markkinointiosasto; tempauksella haluttiin tehdä Renault uusinta mallia Dauphinea tunnetuksi jenkkilässä. Mukana projektissa oli Renaultin lisäksi turbiineja valmistava Turboméca-yhtiö. Auton tekniikka istutettiin putkirungon päälle, mutta jo tuolloin aerodynamiikka näytteli suurta osaa ja niinpä tätäkin erikoismallia ajettiin tuulitunnelissa yhä uudestaan ja uudestaan. Tuulitunnelitestit alkoivat vuonna 1954 ja korin /katteen muotoja hiottiin ja muuteltiin parin vuoden ajan, kunnes 1956 oli viimein aika suunnata Bonnevilleen ja kokeilla, miten luomus oli onnistunut. Testissä autoa ajoi herra nimeltä Jean Hébert ja ennätyksen virallinen nopeuslukema vaihtelee melkoisesti, täysin lähdeaineistosta riippuen. Eräässä Renaultin omassa lehdessä ennätyslukemaksi mainitaan 308.85 km/h, tosin joissain epävirallisissa vedoissa päästiin kovempiinkin lukemiin. Voidaan kai sanoa, että auto kulki n. 300 km/h, se antaa tavalliselle autoilijalle melko hyvän käsityksen siitä, millaista kyytiä tämä laite tarjosi. Lukema ei tänään kuulosta niin hurjalta, kulkeehan esim. moderni Formula ykkönen paljon lujempaa, mutta pitää muista, että tämä tapahtui siis 50-luvun puolivälissä. Oliko tuo ennätys turbiiniautojen vaiko kaikkien maata pitkin kulkevien laitteiden nopeusennätys, jäi itseltäni kääntämättä, mutta kovaa sillä ainakin mentiin.
Vanhat kuvat kertovat hyvin, miten mikin luukku yms. toimii oikeassa autossa. Kuljettajan paikan kate aukeaa edestä katsottuna oikealle. Kuskin edessä olevassa katteessa ei ole saranaa vaan se nostetaan kokonaan pois ja alla on ainoastaan putkirunko, voimaosaston ollessa lähinnä kuskin ja taka-akselin välissä. Kuskin takana oleva, keskellä takakatetta näkyvä luukku nostetaan myös tarvittaessa kokonaan pois ja sen alta paljastuu tekniikka, josta suuri turbiinisysteemi vie päähuomion. Kyljissä on joitain tuuletusaukkoja ja poistoilmaputkia, myös konekatteessa on ritilöitä, kaiketi kuuman ilman poistoa varten. Auton ratti on jo silloin ollut F1-pikakiinnitysmallia. Näin ainakin ymmärsin, sillä kuvissa kuskin poseeratessa ohjaamossa, ratti on yleensä kädessä. Auto noteerattiin myös Suomalaisessa lehdessä, mukana oleva vanha mv-kuva on Tekniikan Maailman kansikuva numerosta 5 / 1957 vaikkakin jostain testiradalta otettu. Tuo Renaultin kansainvälinen lehti kertoo myös, että ennätyskokeiden jälkeen auto kiersi erilaisissa näyttelyissä pitkin maailmaa, mutta unohtui sen jälkeen johonkin tehtaan perimmäiseen nurkkaan lähes 40 vuodeksi. Onneksi n. 90-luvun puolivälin tienoilla auto palautui historian kannalta oikeiden henkilöiden mieliin ja mittava entisöintityö pääsi alkamaan. Auto restauroitiin täydellisesti Renaultin tehtaan toimesta ja työn päätyttyä auto kulki omin voimin ensimmäistä kertaa sitten 50-luvun aikojen. Nyt alkuperäinen ennätysauto on näytteillä ja osana Renaultin klassisten autojen kokoelmaa. Kappale historiaa Pienoismalli noudattaa osin samaa kaavaa kuin aito ennätysauto, tosin se ei ole entisöity vaan ns. uustuotantoa. Muistatte varmasti vanhan ja paljon ajetun Renault Estafette leikkiauton, joka esiteltiin tällä palstalla. Tämä uustuotantomalli edustaa tavallaan vastaavan, vanhan leluauton toista ääripäätä. Malli on uudehko, vain keräilyyn tehty, mutta silti tavallaan ikivanha, Estaakin vanhempi lelu. Alkujaan kyseessä on vanha 50-luvulla valmistettu lelu, jota ainakin kaksi eri Ranskalaista lelutehdasta valmisti. Olihan tuo ennätys silloin iso juttu ja Etoile Filante leluauto oli varmasti monen pikkupojan unelmalelu. Ranskassa mm. sen ajan tunnetut leluautotehtaat CIJ ja Quiralu toivatkin nopeasti markkinoille omat, lähes identtiset leluautonsa. CIJ on nykyäänkin keräilijöiden suuressa suosiossa ja varsinkin hyväkuntoiset CIJ:n vanhat lelut maksavat maltaita. Eheä, mutta kulunut ja paljon leikitty autokaan ei ole ollenkaan vieras esine lelu/ mallikerääjän hyllyssä. Leikkimätön, näin vanha leluauto on jo niin harvinainen löytö, että se jää monelta hinnan takia haaveeksi. Esittelyauton alkuperäisvalmistaja Quiralu ei ole meillä niin tunnettu, mutta sen vanhat mallit ovat myös todella arvossaan. Osittain tuo merkin melko tuntematon historia on omiaan vielä lisäämään mallien haluttavuutta. Tehtaan vaiheista on todella vaikea löytää tietoa, toisin kuin monesta muusta lelutehtaasta. Eri valmistajien vanhojen lelumallistojen kirjoja ja luetteloita on tehty paljonkin juuri keräilijöitä varten. CIJ:llä on myös oma kirjansa, jossa sen viimeisin malli on vuodelta 1965. Kuvissa esiintyvä, kiiltävä ja uuden näköinen malli on alkujaan siis lähtöisin Quiralun tehtaalta, mukana on vertailukuvana myös vanha, paljon ajettu CIJ ja suurta eroa ei mallinnuksessa tosiaankaan ole. Nämä kaksi ovat keskenään lähes identtisiä ja ne ovat selvästi tuon ennätysauton jäljitelmiä. Vanhoja, eri tehtaiden Renault-leikkiautoja käsittelevä kirja tuntee todella monta, erilaisilla teipeillä varustettua, mutta muuten samaa mallia. Tehtiinkö oikeasta autosta kenties silhuettiautoja, joita kierrätettiin näyttelyissä ja jotka teipattiin keskenään eri tavalla vai miksi versioita on niin monta, sitä en osaa kertoa. Teipeissä on kuitenkin todella isoja eroja, joten oletettavasti muillakin versioilla on ollut joku esikuva. Tämän jutun "päähenkilö" Tämä uudempi malli ei siis ole entisöity vaikka se siltä äkkiä näyttääkin eli se ei ihan vastaa esikuvansa kohtaloa. Malli on uudehko, mutta se on tehty ikivanhoilla Quiralun muoteilla ja työkaluilla. Lähempi tarkastelu paljastaa tämän seikan hyvinkin nopeasti, sillä muotti on todella kulunut ja autossa näkyy paljon pieniä koloja, röpöläisiä kohtia yms. Katsokaapa kuvaa tämän auton valmistukseen käytetystä työkalusta, se kertoo mielestäni kaiken oleellisen mitä tulee valuvikoihin ja mallin pinnassa oleviin, pieniin ilmakupliin! Vaikka tämä on leikkimätön, käytän sanaa uudehko, sillä tämän hetken saatavuudesta ei ole tietoa. Tämä yksilö on hankittu uutena aivan Pariisin keskustasta, perinteisestä ja vanhasta pienoisautomyymälästä. Ostohetkestä 1996 on kuitenkin vierähtänyt jo reilut kymmenen vuotta. Tuolloin liikettä piti melko iäkäs herra, joka kertoi mallin olevan melko arvokas ja harvinainen, siis jo silloin, yli kymmenen vuotta takaperin. Laatikon päädyssä oleva lappu kertoo ostohinnaksi 177 frangia. Tällaiset vanhat pienoismallikaupat alkavat olla melkoisia harvinaisuuksia nekin ja olin varma, että tämäkin kauppa on jo lopettanut toimintansa. Yllätys olikin melkoinen, kun osoitetietoja apuna käyttäen selvisi, että liike toimii yhä ja nettisivutkin löytyvät. Tosin omistussuhteet ja toimintatapa ovat saattaneet muuttua melkoisesti, mutta tässä nyt kuitenkin linkki tuon mallikaupan sivuille: www.boutiqueautomoto.com Mukana oleva vanha CIJ:n versio on myös ollut aikanaan löytö, vaikka moni ehkä luokittelisi sen ulkonäön perusteella roskistavaraksi. Tuo vanha lelu löytyi 90-luvun alkupuolella Ranskalaiselta kirpputorilta, paikallisen perheen lelulaatikosta. Hintapyyntönä oli 20 sen aikaista frangia, nyt noin 3 euroa ja rapiat päälle. Tänään tuolla summalla ei saa edes CIJ:n tyhjää laatikkoa ja näinkin paljon leikityn, mutta eheän auton saatavuus on melkein nollassa. Ranskan nettihuutokauppa on lähes ainoa mahdollisuus, mutta harva kerääjä näitä haluaa myydä.
Jostain syystä Quiralun historiasta pidetään paljon matalampaa profiilia kuin vanhoista lelutehtaista yleensä. Ranskalaisesta lelukirjasta /historiikista löytyi jotain tehtaan tuotantoa, esillä olivat mm. Peugeot, Simca ja Mercedes sekä Vespa-auto. Tehtiinpä siellä myös tinasotilaita ja sen tapaisia leluja. Oletus on, että viimeiset lelut tehtiin joskus 50 /60 - lukujen vaihteessa. Paljon myöhemmin, kun nostalgia heräsi henkiin, jostain löytyivät myös em. tehtaan vanhat muotit ja työkalut Etoile Filanten valmistukseen. Mallissa saattaa olla joitain pieniä eroja mm. muoviosissa, mutta pääasiassa se on suora kopio 50-luvun autosta. Kori on aivan vastaava, samoin pohjalevy ja mallin renkaat. Auto on pakattu kuvan vanhaan pahvirasiaan, joka sekin on suora kopio alkuperäisestä, lukuun ottamatta toista päätyä. Siinä päätytekstissä kerrotaan uuden mallin valmistaja sekä se, ettei autoa ole tarkoitettu leluksi vaan ainoastaan keräilyyn. Valmistajaksi on merkitty fabrique par Louis Surber SA/France ja se, mistä tämä tehdas on saanut nuo vanhat muotit haltuunsa, jää hämärän peittoon. Jotta valmistusketju ei olisi liian simppeli, kerrottakoon, että Surberin nimeäkään ei enää kannata etsiä mallitehtaiden joukosta. Vuonna 1978 herra nimeltään Greilzammer perusti ainoastaan keräilyautoja valmistavan firman, jonka liikenimi Eligor on varmasti jo paljon tutumpi. Surberilla oli oma pajansa Ainissa, pikkukaupungissa lähellä Sveitsin rajaa. Siellä Louis Surber valmisti kuorma-autojen malleja LBS-merkin alla, mutta myös alihankintana Eligor-keräilyautoja. Louis Surber osti koko Eligorin itselleen vuonna 1990, mutta möi firman eteenpäin seitsemän vuoden kuluttua. Tuolloin 1997 Eligor siirtyi Vullierme-nimiselle omistajalle ja samalla loppuivat LBS:n kuormurit, herrat kun sopivat kaupan yhteydessä, että siitä eteenpäin kaikki tehtaan pienoismallit kulkevat Eligor-nimen alla. Näin pitkän kaavan kautta sai siis tämäkin ikivanha lelu vielä uuden elämän ja ostovuoden huomioiden tämä sopisi olemaan Eligorin tekemä. Surber on ehkä mainittu rasiassa kenties nostattamaan mallin erikoisuutta entisestään. Kerroin tämän historiikin, jotta lukija huomaa, miten mutkikas vanhan pienoismallin valmistusketju ja varsinkin sen jäljittäminen saattaa joskus olla. Historia on tärkeää myös sen takia, että nämä uudestaan "lämmitetyt", vanhat lelut alkavat taas kovasti tehdä tuloaan keräilymarkkinoille. Aiemmin mainittu CIJ on jälleen myyntilistoilla monen mallin voimalla ja hyvin pitkälti samalla kaavalla kuin tämä Quiralun auto. Nämä mallit eivät ole kovinkaan pikkutarkkoja, mutta siitä huolimatta hyvin suosittuja. Suosio piilee kaiketi siinä nostalgian tunteessa, jonka tällainen malli herättää, ainakin tällaisen varttuneemman "nassikan" mielessä. On pakko myöntää, että tässä on sitä jotain, mitä uudesta ja kiiltävästä, vaikkakin sinänsä hienosta keräilymallista ei löydy. Näiden uustuotantomallien valmistajat ovat ehkä löytäneet sen viimeisenkin markkinaraon, joka vielä oli täyttämättä; Valmistajat iskevät "halpamaisesti" suoraan meidän 50-ja 60 -luvulla syntyneiden sydämiin ja samalla lompakoihin. Monella on varmasti lapsena ollut haaveena useampikin leluauto, joita ei kuitenkaan sen ajan rahatilanteen takia löytynyt pukin kontista tai synttäripaketista. Vaan nythän tilanne on toinen, hyvin monella on takanaan jo pitkä työura ja elämäntilanne muutenkin siinä mallissa, että vihdoin voi tuhlata myös hiukan ns. omaa rahaa johonkin, sinänsä täysin turhaan kapistukseen. Mikä onkaan sopivampi kohde kuin se lapsena puuttumaan jäänyt leikkiauto, varsinkin kun sen voi taas ostaa uutuuttaan kiiltelevänä ja jopa samanlaisessa, muistoja herättävässä pahvirasiassa. Tällaista uusvanhaa pikkuautoa on mukava hypistellä, ajatus palaa helpolla sinne huolettomiin polvihousuvuosiin. Mikä parasta, tämän kokoisen-ja hintaisen ostoksen perustelu tai piilottaminen vaimoväeltä on huomattavasti helpompaa kuin vaikkapa mönkijän, telavetoisen lumilingon tai vastaavan härvelin kätkeminen…
Tämän tyylisuunnan pienoismallissa ei juuri ole hienoja yksityiskohtia, mutta silmiä hivelevää muotoilua löytyy senkin edestä. Pikkuauton materiaali on tuttua, yleisesti käytettyä sinkkivalua ja koko kori on yhtä ja samaa tavaraa.. Läheltä katsottuna (toivottavasti myös lähikuvissa) näkee hyvin miten muotissa on ollut kulumaa, roskia ja eriasteisia vaurioita, jotka ovat sitten siirtyneet suoraan pikkuauton pintaan, mutta ne kuuluvat tällä kertaa asiaan.
Pahimmin muotti on kulunut auton etuhelmasta, kyljistä takapyörien takaa sekä massiivisten takasiipien sivuilta. Siipien ulkosivuilla ja etuhelmassa näkyy pieniä ilmakuplia ja kohtia, joissa uusikin maalipinta pysyy vain vaivoin kasassa. Valujäämiä ja roskiakin on ollut niin paljon, että auton pintaan on tullut hauraalta ja rikkinäiseltä näyttäviä kohtia. Kumma kyllä, nuo korkeat etupyörien kaaret ovat sitä vastoin aivan sileät ja virheettömät. Pikkuautoon on valettu kuljettajan ympärillä olevan, aukeavan katteen äärilinjat, kuskin takana olevan ns. moottorikatteen ääriviivat sekä pienet, erilliseltä näyttävät helmat. Tässä uustuotantomallissa näkee hyvin, miten nuo katteiden äärilinjatkin ovat ajan mittaan osittain kadonneet. Vuosien käytössä muotti on kulunut niin, että mm. konekatteen sauma on osittain kadonnut.
Mallin pohja on kiiltävää peltiä ja niitattu kiinni, sieltä erottuvat vielä alkuperäiset Quiralun tekstit, mutta muita erikoisuuksia on sitten turha etsiä. Näinkin vanhassa mallissa on jo muoviosia, myös alkuperäisessä lelussa. Pieni tuulilasi, kuljettaja sekä renkaat on tehty muovista. Vanteet sitä vastoin ovat kiiltävät, lähes sileät peltinapit. Autossa on tietysti myös alkuperäistä vastaava teippaus, joka sekin näyttää osin vanhalta. En tiedä mikä on ollut tehtaan tarkoitus, mutta teipit ovat juuri sopivasti huonot tähän malliin. Teipin tekijä on siis ollut todella taitava, tai sitten melkoinen tumpelo. Oli niin tai näin, liian moderni ja hienosti istuva teippaus ei missään nimessä sopisi tähän kokonaisuuteen. Kuski on varmasti myös mallinnettu, kuten silloin joskus, mutta tänä päivänä lopputulos näyttää hiukan hassulta, sillä muovia on vaikea vanhentaa. Jos korin valuvirheet sopivatkin tyyliin täydellisesti, ihka uusi muoviukkeli lyö puhtaan valkoisena hiukan liikaa silmille. Ohjaamossa ei ole rattia tai mitään muutakaan pikkutavaraa, ainoastaan tuo kuski, joka näyttää enemmän huppariin pukeutuneelta munkilta kuin 300 km/h kiitävältä testikuskilta. Ero vanhan lelun kuskiin ei ole suuri, mutta tuo pieni värjäys vaikuttaa yllättävän paljon ja kuskin kädet tai sen tapaiset ovat jotenkin rinnalla, kuin rukouksessa. Toisaalta, ehkä kuski on mallinnettu tarkasti juuri hetkeä ennen ajoon lähtöä…
Yksityiskohtia on siis turha luetella enempää, niitä kun ei ole liiemmin tarjolla. Mukana on paljon kuvia, ne kertovat auton hienosta muotoilusta paljon enemmän. Aivan uusiakin malleja tietysti löytyy, ne ovat erittäin pikkutarkkoja ja onpa apajille jo ehtinyt myös tuttu kioskiauton tekijä. Nuo pikkutarkat, uudet mallit ovat kuitenkin kokonaan toinen asia, eikä tätä pidä verrata niihin, vanhan mallin tyylisuunta on niin tyystin erilainen.
Lehdissä, kirjoissa ja myös netissä on paljon vanhoja kuvia tuosta oikeasta autosta, eikä tämän päivän pikkutarkkoihin hinaus ym. säädöksiin tottunut harrastaja voi kuin kadehtia tuota vapaata ja huoletonta menoa. Parhaat, vanhat kuvat löysin tehtaan Global Renault-lehden numerosta 6/ 2006. Vanhoista kuvista näkee muun muassa, miten autoa aikanaan kuljetettiin; Etukate oli nostettu pois ja sijoitettu hinausautona toimineen pick-upin lavalle. Avolavan perässä oli köysi kiinni, toinen pää oli Etoile Filanten nokassa ja ei muuta kuin menoksi. Tällä systeemillä autoa kuljetettiin mm. jenkeissä läpi kaupungin, kun testiryhmä matkasi tallipaikaltaan suola-aavikolle. Ennätysauton ratissa istui joku, ehkä mekaanikko, ohjaamassa eikä ryhmällä varmaankaan ollut suurta huolta siirtokilvistä, takavalojen puutteesta tai muista pikkuasioista. Nykyään verovapaata, esim. ralliautoa ei saa edes hinata liikenteessä ilman maksullisia siirtokilpiä, vaan se pitää kuljettaa trailerilla.
-Markku Rantanen -